Luin jokin aika sitten tätä sivustoa ja muistin taannoin saaneeni kutsun osallistua kirjoittamiseen. Kerroin kutsujalle yrmeästi että minulla tuskin on mitään rakentavaa sanottavaa- ja selitin että en tahdo latistaa toisten ehkäpä lennokkaampaa ja hedelmällisempää vaellusta omalla marinallani- niin ja valehtelemaa en rupea! Mitä sanottavaa minulla on? Opettaminen ei kuulu minun avuihini,eikä tämä ehkä ole oikea paikka sadun kertomiselle. Asia jäi sikseen kunnes joitakin päiviä sitten mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa.
Opiskelija tyttönä
ollessani juoksulenkillä löysin taivaan heijastuksen kuralammikosta.
Heijastaja ei ollut huolella puhdistettu peili,
ei kirkasvetisen järven rasvatyyni pinta,
eikä edes kerrostalon ikkunan lasinen peilauspinta.
EI, vaan taivaan ikkunaksi ylennettiin sateen maantien kuoppaa muodostama lammikko,
jonka lävitse autot päristivät
roiskuttaen sen kuraista vettä ympäriinsä.
Aina uudelleen, auton mentyä lammikko tyyntyi
ja taivaan kuva ilmestyi sen pintaan.
IHMEELLISTÄ !
Mitä lätäkkö tekee?
Pinnistää pintansa heijastajaksi?
Kurssittaa itseään paremmaksi ?
Kiipeää tikkaille ollakseen parempi heijastaja?
Mitkä ovat heijastamisen edellytykset?
Taivas ON ja kuralammikko ON
ja jos lammikon ja taivaan välillä ole esteitä
heijastaminen tapahtuu.
Kuralammikon saarna painui syvälle minuun
uskallanko, uskallammeko uskoa,
että kun Jeesus asuu meissä,
voimme heijastaa taivasta myös silloin kun meillä ei ole
omasta mielestämme mitään sanottavaa,
kysymykset ovat liian suuria ääneen lausuttaviksi , vastaukset
katoavat eikä jäljelle jää juuri muuta kuin
tietoisuus siitä että
ilman hänen voimaansa
matka jäisi tähän.
Uskalletaan uskoa että
hän joka voi käyttää aasia puhemiehenään
ja saada kuralammikon saarnaamaan
ei tarvitse meidän
puolustelujamme.
Hän ei pelkää sitä,
että rehellisyytemme
saattaisi hänet huonoon valoon.
KIITOS armostasi Jeesus
kiitos että saan olla
rehellisesti keskeneräinen
väsynyt, vihainen ja ymmällä.
kosketa jokaista minua ja
jokaista lukijaa voimallisella armollasi
J. Ahvonen