Luova ihminen on eteenpäin pyrkivä, koska hänellä on kyky nähdä uusia mahdollisuuksia. Hänelle on elinehtona toimia vapaasti etsiessään uusia menetelmiä. Menettäessään vapautensa ja ilonsa, hänen luovuutensa näivettyy. Hän on kuin häkkilintu, joka ei pääse vapaasti lentämään.

Luova ihminen on vaaraksi perinteisiin tapoihin tottuneille. Hänen elämäntapansa voi jopa ärsyttää turvalliseen rutiiniin kääriytyneitä. Luova ihminen on vastuullinen ja harkitseva, kokonaisuuksia hallitseva, mutta ei paikalleen jähmettynyt. Hänellä on kyky nähdä ajan merkeistä uusia mahdollisuuksia toimia yhteisön parhaaksi.

Luovuuden uhkia on tutkittu ja yksi keskeinen on pakkoluominen kilpailutilanteessa. Tiukan kontrollin alla pakkotilanteessa luovuus ei pääse esille parhaimmillaan, vaikka uuden synnyttämiseenkin voi olla hyväksi ulkopuolinen kannustus. Ei myöskään harkitsematon yltiöpäisyys, jossa kannustimena uuden luomiseen on vain halu tulla esille ideoineen. Sokea yltiöpäisyys näkyy sekasortona, eikä koidu siunaukseksi kellekään.

Seurakunnassa tarvitaan luovuutta, joka on Jumalan luonteenpiirre. Luovuus on myös Jeesuksen vahvuuksia. Hän todistaa Sanassaan miten Isä ja Hän luovat jatkuvasti uutta. Ei siis tarvitse olla paikalleen jämähtänyt, ei seurakuntana eikä yksilönä.

Missä ja miten luovuus toimii parhaiten? Jumalallisena voimana sen inspiroiva vaikutus toimii parhaiten rukoilevassa henkilössä. Koska luovuus tulee Isältä, on ikään kuin automaatio, että rukoileva seurakunta on ajassaan herkästi toimiva, uudistuva, ihmisten tarpeet tunnistava ja apua antava yhteisö. Toiseksi luovuus ei ole ostettavissa eikä myöskään selkeästi saatavissa opiskelun kautta. Se ei ole ihmisviisauteen sidottu vaan sitä saa anomalla Isältä.

Luovuuden tarkoitus ei ole tuhota vanhoja toimintatapoja. Usein innostutaan luovuuden vimmassa katkaisemaan puusta hedelmääkin kantavat oksat. Rakentava luovuus tukee ja elävöittää jo olemassa olevia, toimivia rakenteita. Pyörääkään ei enää kannata keksiä, mutta olisi tyhmyyttä lopettaa pyörän kehittäminen yhä käyttökelpoisemmaksi. Vaihteineen kaikkineen nykyisellä pyörällä hurauttaa hetkessä kauppaan ja töihin.

 

Yksinäisten, perheettömien ja vieraalle paikkakunnalle muuttaneiden ei tarvitse olla eristyksissä. Seurakunta muodostaa perheen, jossa yhteys rakentuu veljeyteen ja sisaruuteen. Perhemäinen yhdessä kokeminen ja asioiden jakaminen muodostaa seurakunnan yhden kantavista pilareista. Pelkkä organisaatiossa mukana oleminen ei synnytä perhemäisyyttä veljeyden hengessä, vaan tarvitaan sydänten yhteyttä.

Yhteys seurakunnan sisällä on kerroksittain, ryhmittäin tai palvelutehtävän vaikutusta. Sen seurauksena koetaan perhemäisyyttä, vaikkakaan se ei yksin auta, jos jäsenet eivät ole sitoutuneita yhdessä tekemiseen ja jakamiseen. Sisarusten välillä on aina pientä kärhämää, eivätkä välit ole automaattisesti luottamukselliset. Usein kärhämä nostaa tunteet pintaan aivan pienestä ja mitättömästäkin asiasta. Silloin on hyväksi hoitaa asia niin, ettei kenellekään jää loukattua mieltä. Asioiden maton alle lakaiseminen ja hoitamatta jättäminen syö luottamusta.

Perheen jäsenet eivät ole vain fyysisesti saman katon alla eläviä, toisilleen roolien kautta tarpeellisia. Pelkkä jäsenyys oikeuttaa tiettyihin etuisuuksiin, mutta yhteyden puutteessa jää kylmäksi ja viralliseksi. Samoin seurakunnassa emme tunne toisiamme ainoastaan nimen perusteella. Keskinäinen vuorovaikutus ja jakaminen eivät saisi jäädä yksin työn tekemisen kautta koetuksi, vaan tavoitteena tulisi olla hengen yhteys. Pelkkä työyhteys ei kanna vaikeissa tilanteissa. Tunnesiteet kuuluvat perhemäisyyteen, eivätkä katkea aseman tai tehtävän muuttuessa.

Vanhemmuus on perheessä tärkeimpiä tehtäviä. Isyyteen tai äitiyteen ei suoranaisesti synnytä, vaikka siihen astutaankin syntymän tai adoption kautta. Yksi yö ei tee kenestäkään virheetöntä vanhempaa. Lapsen syntymän kautta tullut uusi rooli edellyttää sekä fyysistä, että henkistä läsnäoloa kaikilta perheen jäseniltä. Ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja muuttaa pois kotoa, hengen yhteys säilyy kun sitä on vaalittu ja ylläpidetty.

Korkein yhteyden taso kaikissa tapauksissa on Pyhän hengen luoma yhteys. ”Emme tunne enää lihan mukaan, vaan hengen”. Hengen yhteys perustuu henkilökohtaiseen suhteeseen Jeesuksen kanssa, joka voi täyttää meidät Pyhällä hengellä. Ja kun Henki on meissä, saamme kokea yhteyttä samasta Hengestä syntyneiden kanssa ilman ehtoja. Jos Henki puuttuu seurakunnasta, sen vaikutuksesta rikkoutuu ihmissuhteet. Hengetön seurakunta on ristiriitojen, epäilyksien ja kinastelun temmellyskenttä. Hengen yhteys tulisi olla tavoitteemme, josta meidät tunnistetaan Jumalan lapsiksi.

Puhelin ja netti ovat yhtä arkisia kuin polkupyörä tai auto. Lähes kaikilla on kännykkä tai tietokone ja kaikkiin voi ottaa yhteyttä reaaliajassa. Vielä 25 -vuotta sitten Bolivian Sucresta kun soitti Suomeen, piti soittaa ensin keskukseen ja odottaa puolisen tuntia puhelun yhdistämistä annettuun numeroon. Sosiaalinen media on räjähdysmäisesti vallannut alaa kaikkialla. `Sometus` on arkeamme, johon osallistumme tavalla tai toisella. Keinot ovat monet, joista yksi ilmenemismuoto on blogien kirjoittelu.

Blogin ylläpito on tullut jäädäkseen seurakuntaelämäänkin. Siinä toteutuu monia tarkoituksia, mm sen luoma mahdollisuus kertoa ajatuksiaan ja ikään kuin soitella toisen ihmisen kanssa. Keskusteluetäisyys ja tietty anonyymius, sekä yksinpuhelu eivät suoranaisesti, ainakaan pelkästään, ole yhteyden luojaksi. Muiden joukossa blogi on kuitenkin verraton tapa tulla lähemmäksi lukijoita ja tehdä asiaansa tunnetuksi.

Yhteyden kannalta kannattavaa ja suotavaa on käyttää kaikkia mahdollisuuksia. Vaikka blogin vaikutusta on vaikea ennakoida ja arvioida, kirjoituksen sisältö avaa ajatuksia jopa muokaten mielipiteitä. Kirjoittajan on seistävä sanojensa takana ja esiinnyttävä omalla nimellään. Nimettömänä kirjoittaminen ja asioista puhuminen on toki mahdollista, mutta kirjoittaja jää jollain lailla vieraaksi, eikä kirjoitus tunnu kiinnostavalta eikä luotettavalta.

Anonyyminä puhuminen ja kirjoittaminen ovat kasvotonta sanojen kanssa leikkimistä. Kuinka helppoa onkaan tuoda esille totuuksia kertomatta tietolähdettään. ”Eräs henkilö eräältä paikkakunnalta” on yksi tunnetuimmista seurakuntaankin juurtuneista tavoista puhua anonyymina, persoonattomana. Nimellä esiintyminen kuuluu rakentavaan keskustelukulttuuriin. Salassa pidettävät luottamukselliset asiat pysykööt poissa julkisuudelta, mutta kaikki, mikä on totta ja rakentavaa, tuotakoon esiin.

Seurakuntaelämässä yleisesti ottaen asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on tie avoimuuteen ja rakentavaan yhteyteen. Niistä kirjoittaminen on kahta vertaa vaativampaa, koska painettu sana jää historiaan. Sanojen suolaisuus ja mausteisuus, imelyys ja suloisuus vaihtelevat tilanteen mukaan. Tiedon jakamiseksi ja keskustelukulttuurin ylläpitämiseksi on hyvä olla blogi, jossa on suolaa ja hunajaa.

Ollaan yhteydessä!

 

Jumalan lapsella on monta iloa, ja ei suinkaan aarteenetsintä olisi yksi niistä. Lapsena muistan jotain pientä sellaista harrastaneeni, mutta nyt aikuisena sitä vasta ehtiikin

Täällä kentällä jokainen päivä tuntuu olevan aarteenetsintää – tavalla tai toisella. Ellei tutkita Jumalan aivoituksia ja arvailla Kaikkivaltiaan suunnitelmia, niin sitten ollaan ratkomassa arvoituksia, joissa sielujen voittaminen on horisontissa. Sydän palaa sille, että mittaamattomat kalleudet odottavat tulla paljastetuiksi. Ulospäin ympärillä ei näytä niin erikoiselta, mutta Henki vahvistaa salattujen asioiden läsnäolon.

Jokainen ihmisen asuttama kaupunki tai alue, on täynnä kätkettyä. Yliopistokampukset ovat kallisarvoisia aarreaittoja. Ja jossain nurkan takana seisoo Kristus Jeesus, ja kutsuu aarteenetsintään.

Olemme viimeisen kahden päivän aikana järjestäneet yliopistolla erilaisia kohtaamisia, ikään kuin raottaneet verhoja opiskelijoiden elämään. Opiskelijamaailma yllättää yhä täällä monimuotoisuudellaan. Eilisen päivän aikana kohtasimme opiskelijoita Portugalista, Bosniasta, Liettuasta, Irakista, Etiopiasta ja totta kai Ruotsista. Kahdestatoista neljä tunnustautui ateistiksi, kaksi muslimiksi, kaksi ei kokenut mitään, yksi oli katolilainen ja kolme tiesi olevansa kirkon kirjoilla. Pieni pistokoe opiskelijoiden elämään.

Edellä mainittu ei kuitenkaan yllättänyt. Se yllätti, kun kysyimme mitä kristillinen opiskelijatyö voisi opiskelijoiden hyväksi tehdä. Vastaus kuului: urheilua ja hyväntekeväisyyttä, arvokeskustelua ja uskontojen vuoropuhelua.

Näistäkö on kirkot tehty?

“Toivon, että he rakkauden yhteen liittäminä saisivat rohkeutta ja saavuttaisivat rikkaimman ja syvimmän tiedon: tulisivat tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.”

Tänään kuljin yliopistolla pienten kuvataidekorttien kanssa, joiden taakse oli kirjoitettu nämä Paavalin sanat Kolossalaisille. Paavalin, joka kävi jatkuvasti kovaa taistelua omiensa tähden. Kysyin itseltäni, ammentavatko tämän päivän seurakunnat yhä sitä syvintä tietoa ja viisautta Jumalan kalleimmasta kätköpaikasta, Jeesuksesta Kristuksesta.

Ovet Jumalan salaisuuksien kätköpaikkaan ovat kokonaan nostetut saranoiltaan, mutta onko Jumalan voima ja viisaus täysin kadonnut käsistämme? Eikö kukaan osaa kaivata tai kysellä Jumalan suuria tekoja? Ei ainakaan täällä yliopistolla.

Ei ole olemassa salaisuuksia tai kätköjä, joita Jumalan seurakunta ei kykenisi tutkimaan. Miten mitättömältä olemme saaneet kaiken näyttämään maailman silmissä. Pelkään, että ilman janoa Jumalan aarteisiin, jäämme vieraiksi jopa itse Kristukselle. On aika aarteenetsinnän.

Me julistamme Jumalan salaista, kätkettyä viisautta, jonka hän jo ennen aikojen alkua on määrännyt meidän kirkkaudeksemme. 1. Kor. 2:7

Luin  jokin aika sitten tätä sivustoa  ja muistin taannoin  saaneeni kutsun osallistua kirjoittamiseen. Kerroin kutsujalle  yrmeästi että minulla tuskin on mitään rakentavaa sanottavaa- ja selitin että en tahdo latistaa toisten ehkäpä lennokkaampaa ja hedelmällisempää vaellusta omalla marinallani- niin ja valehtelemaa  en rupea! Mitä sanottavaa minulla on? Opettaminen ei kuulu minun avuihini,eikä tämä ehkä ole oikea paikka sadun kertomiselle. Asia jäi sikseen kunnes joitakin päiviä sitten mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa.

Opiskelija tyttönä

 ollessani   juoksulenkillä  löysin taivaan  heijastuksen kuralammikosta.

Heijastaja ei ollut  huolella puhdistettu peili,

ei kirkasvetisen järven rasvatyyni pinta,

eikä  edes kerrostalon  ikkunan lasinen  peilauspinta.

EI, vaan taivaan ikkunaksi ylennettiin sateen  maantien kuoppaa muodostama lammikko,

jonka lävitse autot päristivät

roiskuttaen  sen kuraista vettä ympäriinsä.

Aina uudelleen, auton  mentyä  lammikko tyyntyi

ja  taivaan kuva  ilmestyi sen pintaan.

IHMEELLISTÄ !

Mitä lätäkkö tekee?

Pinnistää pintansa heijastajaksi?

Kurssittaa itseään paremmaksi ?

Kiipeää tikkaille ollakseen parempi heijastaja?

Mitkä ovat heijastamisen edellytykset?

Taivas ON ja kuralammikko ON

ja jos  lammikon ja taivaan välillä ole esteitä

 heijastaminen  tapahtuu.

Kuralammikon saarna painui syvälle minuun

uskallanko, uskallammeko uskoa,

että kun Jeesus asuu meissä,

voimme heijastaa taivasta myös silloin kun meillä ei ole

omasta mielestämme mitään sanottavaa,

kysymykset ovat liian suuria ääneen lausuttaviksi , vastaukset

katoavat eikä jäljelle jää juuri muuta kuin

tietoisuus siitä että

ilman hänen voimaansa

matka jäisi tähän.

Uskalletaan uskoa että

hän  joka voi käyttää aasia puhemiehenään

ja saada kuralammikon saarnaamaan

 ei tarvitse meidän

puolustelujamme.

 Hän ei  pelkää sitä,

että rehellisyytemme

 saattaisi hänet huonoon valoon.

KIITOS armostasi Jeesus

kiitos että saan olla

rehellisesti keskeneräinen

väsynyt, vihainen ja ymmällä.

kosketa jokaista minua ja

jokaista  lukijaa voimallisella armollasi

J. Ahvonen